|
Olen 43-vuotias, jo keski-ikäiseksi luokiteltava nelilapsisen perheen isä. Työelämää minulla on jäljellä vähintäänkin tuollaiset 22 vuotta. Tällä hetkellä minulla on alkava viidenkympin kriisi ja joudun pohtimaan mitä olen saanut aikaiseksi ja mitä olisi vielä tehtävänä, mikä minusta tulee sitten ihan oikeasti isona? Teen siis seuraavan kuukauden aikana välitilinpäätöstä ja kerään voimia tulevaisuuteen.
Jatkuva ylisuorittaminen, itseäni kohtaan äärimmäisen ankara luonne, ystävän poismeno, valtava työmäärä, erään lapseni ongelmat ja mm joutuminen irtisanomaan kymmenisen hyvää työntekijää eräästä organisaatiosta ovat saaneet akkuni kulumaan loppuun. Viimeisten viikkojen tai oikeastaan viimeisen vuoden aikana on olo ollut kuin sähköhammasharjalla ja patterikäyttöisellä partakoneella, jonka jo äänestä kuulee, että virta alkaa olla lopussa, mutta jolla yrittää sen viimeisillä voimilla harjata sen viimeisen takahampaan tai ajaa leuan viimeiset näkyvät partakarvat. Tiedätte varmaan mitä tarkoitan. Olen ymmärtänyt etten ole ainoa, jolla on todettu työuupumus. Seinä tuli vastaan alkuviikosta kun lääkäri monien konsultointikertojen jälkeen sanoi, että joko itse pysäytät vauhtisi tai sitten se saattaa pysähtyä millä hetkellä tahansa. Vuoden ajan olin tottelematta häntä, mutta nyt tottelin. Viimeisen kymmenen vuoden ylisuorittaminen vaatii hintansa.
Oli pelottavaa tyhjentää kalenterista kuukauden ajalta kaikki tapahtumat, miellyttävät puhetilaisuudet ja seminaariesiintymiset, vähemmän miellyttävät ja hankalatkin asiat ja myös yksityiselämän tilaisuudet. Pelotti se, että miten muut ottavat sen, että teen "oharin" tai mitä he ajattelevat siitä, etten pysty tai kykene hoitamaan kohtalaisen suureksi paisunutta toimenkuvaani. Kolmessa tunnissa tyhjensin kokonaisen kuukauden, hankin uuden kännykän ja otin siihen prepaid-liittymän, tiedotin väliaikaisen numeroni ystävilleni, suljin kommunikaattorini ja sähköpostini ja annoin töissä ohjeita miten hoitaa mahdollisia akuutteja asioita. Olin ottanut valtavan askeleen parantumiseen ja myöntänyt itselleni etten ole enää tässä iässä se sama "ihmemies Mac Gyver" kuin joskus vielä kymmenen vuotta sitten.
Lähdin listaamaan tekemisiäni, mitä olen saanut jo aikaiseksi. Muutaman ammatin ja oppiarvon lisäksi on lehtiartikkeleita, oppi- ja keittokirjoja. Perheessä on neljä ihanaa lasta ja puoliso, joka on minua ja menoani jaksanut kestää... Olen mukana lähes kaikessa tämän valtakunnan ruokakulttuuriin tai ruokaan liittyvässä tekemisessä, lukemattomissa johtokunnissa, ohjausryhmissä ja työryhmissä. Muutamaa lukuun ottamatta mihinkään niistä en ole itse pyrkinyt vaan niihin on pyydetty tai jopa käsketty. Tällä monessa mukana toimimisessa on negatiivinenkin puoli; jotkut suhtautuvat minuun jopa kielteisesti ja pitävät minua vallanhaluisena paskiaisena. Totuus kuitenkin on se, että niille, jotka työnsä hoitavat, annetaan sitä lisää ja ne, jotka eivät itse viitsisi juuri mitään pyyteettömästi tehdä, eivät salli että kukaan muukaan näin tekisi. Aikaan on siis saatu yhtä sun toista. Merkittävintä mielestäni on se kokonaisuuden ymmärrys näissä ruoka-asioissa, joka on syntynyt ammattikeittiötyön ja sen opettamisen, elintarviketieteellisten maisterinopintojen ja varsinkin nykyisten luomuelintarviketalouden jatko-opintojen sekä MTK:n työn kautta. Luottamustehtävät kuntapuolen ruokapalveluliikelaitosten johtokunnissa ovat avanneet myös kokonaan uuden maailman.
Olen myös oppinut ymmärtämään sen miten pielessä moni Suomen elintarviketalouden asia on. Ruoan arvostuksen puuttuminen, sen tuottajan tai kotiruoanlaittajan arvostuksen puute on sallinut pelkän taloudellisen hyödyn ja ahneuden ottaa vallan koko ruokajärjestelmästämme. Tällä vauhdilla me syömme tulevaisuudessa vieläkin epäaidompaa ja ravitsemuksellisesti köyhempää ruokaa, ruokaa jonka ympäristövaikutuksiin ei kiinnitetä tarpeeksi huomiota, ruokaa jonka turvallisuudesta ei enää ole takuita. Tässä pelissä eivät voita ainakaan kuluttajat. Miten sitten vaikuttaa asioiden kulkuun?
Tarkoitukseni on nyt sen lisäksi, että lataan akkujani kävelemällä metsässä, tehdä itselleni selvemmäksi mitä aion tulevaisuudessa tehdä. Minulla on tarve vaikuttaa. Voi olla, että osa tätä vaikuttamisen tarvetta saattaa olla myös halu saada valtaa, mutta se on kuitenkin pieni hinta sille, että saisi mahdollista muutosta aikaan. Vaikuttaa voi joko kuluttajiin tai päättäjiin kuten nykyisessä työssäni pyrin tekemään. Tai sitten vaikuttaa voi myös rakenteisiin ja reunaehtoihin, jotta maamme vaikka tämän ruoka-asian osalta olisi järkevämpi. Ensimmäinen toteutuu jo nykyisessä työssäni ja jälkimmäinen taas politiikan kautta.
Ruoka politiikassa on meillä Suomessa hyvinkin vajavaista ja väärinymmärrettyä. Se on keskittynyt olemaan ainoastaan alkutuotannon tukipolitiikan väline, mikä taas on aiheuttanut vastakkainasettelun maaseudun ja kaupunkien asukkaiden välillä. Tämä on osasyynä siihen, että meillä tätä ruokakeskustelua ei ole käyty koskaan positiivisessa mielessä ja ruokakulttuurimme tila se mikä se nyt sitten onkaan. En ole tukipolitiikan asiantuntija, joten ei siitä sen enempää. Ruoka on politiikassa lähinnä negatiivisessa keskustelussa; ympäristön kuormitus, elintasosairaudet, kustannuksia aiheuttavat julkiset ruokapalvelut.... Ruoka ei ole toistaiseksi kiinnostanut yhtään puoluetta tai ketään poliitikkoa missään positiivisessa mielessä. Olisiko tässä minulla mahdollisuus päästä vaikuttamaan, viemään asiantuntijuuttani uudenlaiseen positiiviseen ruokakeskusteluun? Kuinka monta maukkaan ja laadukkaan ruoan puolestapuhujaa politiikastamme löytyy? Onko heitä edes ikinä ollut? Ruoka kuitenkin koskettaa jokaista suomalaista äänestäjää. Kolmas vaihtoehto on unohtaa koko elintarviketalous ja hakeutua maailman ääriin hotelli- ja ravintola-alalle, josta minulla on yliopistotason tutkinto. Tämä jälkimmäinen vaihtoehto saa kannatusta lapsiltamme...
Näitä tulen siis pohtimaan samalla kun lataan akkujani. Voi olla, että akut on ladattu ja voimia koottu taas kuin pieneen kylään ennen kuin löydän vastauksen peruskysymykseeni mikä minusta tulee isona? Toivon, että tämänkertainen kirjoitukseni saa kaikki ylisuorittajat pohtimaan omia voimavarojaan ja niiden riittävyyttä koko työelämän ajaksi ja myös sen jälkeen alkavalle elämälle, sekä myös saamaan kaikki alisuorittajat ymmärtämään meidän ylisuorittajien elämää.
 |
