|
Olin tässä pari päivää sitten ystäväni kanssa lounaalla ja keskustelimme tuttuun tapaan suomalaisesta ruoasta. Hän totesi minulle, että on aivan roskaa puhua kansallisesta omavaraisuudesta ja huoltovarmuudesta keskittyen pelkästään raaka-aineisiin; kyse on kokonaisuudesta, jota tämänhetkinen maatalouspolitiikkamme ei ole pystynyt luomaan. Ryhdyin tämän viisaan ystäväni kommenttien jälkeen pohtimaan asiaa lisää. Olen tähän saakka lobannut kuluttajaa ostamaan kotimaista sillä syyllä, että näin luotaisiin mahdollisen pahan päivän varalle ruokaturva. Mitä siis on riittävä omavaraisuus, jolla luodaan huoltovarmuus?
Omavaraisuus tarkoittaa sananmukaisesti sitä, että me pystymme tuottamaan kaiken sen mitä me kulutamme. Käytännössä omavaraisuuteen lasketaan ihmiselle välttämättömimmät raaka-aineet, joista saa riittävän määrän energiaa sekä elimistölle tarpeelliset rakennusaineet. Omavaraisuus on merkityksellinen asia siinä vaiheessa kun ulkomaankauppa jostakin syystä estyy. Tilanne saattaa syntyä sodan, luonnonkatastrofin, suurlakon tai muiden levottomuuksien vuoksi. Tällöin meidän on pystyttävä tuottamaan, jatkojalostamaan ja kuljettamaan ruoka koko kansalle. Huoltovarmuuden ylläpitämiseksi on olemassa oma poolinsa ja suunnitelmansa sekä varastojärjestelmänsä. EU on yksi yhteinen maataloustuotantoalue ja myös huoltovarmuus perustuu yhteiseen järjestelmään. Käytännössä meidän tulee kyllä pystyä huolehtimaan itse itsestämme.
Oman tuotantomme omavaraisuusaste on mm maidon osalta 101%, naudanlihan osalta 85%, sianlihan 116%, siipikarjan 103%, kananmunien 117%, vehnän 122%, rukiin 61% ja sokerin osalta 26% (tiedot vuodelta 2008). Tämä ei toki tarkoita sitä, että me syömme kaiken siipikarjan itse vaan osa tästä määrästä myydään ulkomaille ja maahamme saapuu koko ajan kasvava määrä keitettyä linnunlihaa Brasiliasta ja siipikarjaeineksiä Kauko-Idästä. (Brassilinnunliha syötetään lapsille ja vanhuksille ja Kauko-Idän liha on mm nugetteina pikasyöttölöissä.) Tärkeitä muita raaka-aineita ovat tietenkin myös vihannekset, juurekset, hedelmät sekä rasvat ja öljyt. Sokerin suhteen on oltu todella lyhytnäköisiä, sillä kyseessä on joukkojemme energiansaannin kannalta tärkein raaka-aine.
Jotta saamme tuotettua nuo edellä mainitut raaka-aineet, tarvitsemme toki muutakin. Ja taas meillä Suomessa on osattu möhliä. Tavanomainen maataloustuotanto tarvitsee lannoitteena valtavan määrän teollisia väkilannoitteita. Lannoitemarkkinat ovat pääosin siirtyneet norjalaisen Yaran haltuun. Suurin osa teollisista väkilannoitteista tuodaan ulkomailta. Tuotanto tarvitsee myös kemiallisia tuholaistorjunta-aineita. On helppo arvata, että näissäkin valtaosa tuotannosta ja kaupasta on ulkomaisten yritysten hallussa. Miten sitten energia? Energiaa tarvitaan niin kasvihuoneviljelyyn kuin maatyökoneisiin, tietenkin kaiken tarvittavan ruokamäärän jatkojalostamiseen sekä kuljettamiseen maan eri puolilta toisille ja valmistamiseen kotitalouksissa. Öljyllä lämmitetään suurin osa kasvihuoneista sekä kuivataan vilja. Vaihtoehtoiset energialähteet ovat maamme tulevaisuuden kannalta merkityksellisiä.
Koko ruokaketju tarvitsee myös vettä. Puhutaan vesijalanjäljestä. Mm. yhden leipäviipaleen tuottamiseen tarvitaan 40 litraa vettä ja juustokilo syntyy 5000 litran avulla. Me olemme onneksi omavaraisia veden suhteen, mutta tämäkin vaatii sekä pinta- että pohjavesien parempaa suojelua. Emme ei ole täysin onnistunut myöskään kotieläinten valkuaisaineen suhteen. Valtaosa siipikarjan ja sikojen tarvitsemasta valkuaisainelisästä tulee tuontisoijasta. Edellä mainittujen tuotannon panosten rinnalla tarvitaan myös koneita sekä riittävää osaamista koko ruokaketjun toimintaan. Onko suomalainen ruoka siis edes läheskään niin omavarainen kuin olen antanut itseni ymmärtää?
En malta olla lisäämättä luonnonmukaista tuotantotapaa tähänkään kirjoitelmaani. Luomu perustuu mahdollisimman suljettuun ravinnonkiertoon. Tuotantotapa ei salli teollisia väkilannoitteita tai kemiallisia tuholaistorjunta-aineita. Ongelmana on ollut kuitenkin kotieläinten gmo-vapaan valkuaisaineen saanti, joka tulisi pystyä ratkaisemaan kansallisella tasolla mm rypsin avulla. Luomu tulisi ottaa vihdoinkin vakavasti täällä Suomessa. Luomua tuotetaan, mutta edelleen liian suuri osa siitä sekoitetaan tavanomaiseen, sillä teollisuus ja kauppa eivät ole halunneet sitoutua toimintaan. Koko maailmaa ei luomulla pelasteta, mutta sen merkitys esim. tässä omavaraisuudessa on kuitenkin ymmärrettävä. Luomun rinnalla on hyvä pohtia myös luontomme tarjoamaa ruokaa. Kuinka moni muuten tietää, että luonnosta saatavien marjojen, sienien, riistan sekä kalojen hiilijalanjälki on nolla. Nehän vain syntyvät ja odottavat poimijaansa! Vuosittaisesta sieni- ja marjasadosta valtaosa mätänee metsään sillä luonnonkeruuyrittäjyyttä ei ole osattu arvostaa riittävästi.
Huoltovarmuus perustuu suunnitelmissa lähinnä suuren teollisuuden tuotantoon sekä jakeluketjuun. Pieniä alueellisia elintarvikealan yrityksiä helposti vähätellään ja minuakin on pyydetty puhumaan vähemmän näiden "nyrkkipajojen" puolesta. Voimme vain kuvitella mitä tapahtuu kun mahdollisen poikkeustilan aikana energian tuonti loppuu ja raaka-ainekuljetukset keskeytyvät. Miten saa lapsiperhe Sodankylässä Etelä-Suomessa leivotun Ruispalan tai mummo Ypäjällä Vantaalla paistetun eineslihapullan? Tarvitsemme tällöin ehdottomasti myös alueellisia toimijoita. Meillä on 2100 alle neljän työllistävää elintarvikealan yritystä ja näistä esim. 630 on leipomoa. Näiden pienten toimijoiden toiminnan ylläpitäminen vaatii niin kuluttajien tukea kuin poliittista tahtotilaa mm julkisten hankintojen muodossa.
Koko tämän tilitykseni ja rippini päätteeksi en voi muuta kuin todeta itselleni maamme omavaraisuuden asteen heikkouden sekä koko järjestelmän haavoittuvuuden. Raaka-aineessa vielä pärjäämme, mutta energian ja tuotantotavan kohdalla on vielä paljon kehitettävää. Kuluttaja pystyy vaikuttamaan moniin asioihin valintojensa kautta, mutta suurimmat linjavedot on pystyttävä tekemään politiikan puolella. Linjavedot koskevat mm. luomua vaihtoehtoisena tuotantotapana, uusiutuvia ja kansallisia ravinnon- sekä energianlähteitä, ympäristönsuojelua, julkisia hankintoja ja pienyrittäjyyttä sekä mm. paremmin luonnontuotteita hyväksikäyttävää järjestelmää.
Tässähän sitä on pohjaa uudenlaiselle ruokapolitiikalle!
 |
